Olin viikon Lapissa, hyvä siellä oli ihmisen hiihdellä. Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan, ja matkustelin tässä toissa päivänä yöjunalla etelään. Voin kertoa että oli suht nuiva meininki, mitään makuuvaunupaikkaa en enää saanut. Menihän se toki istuenkin, mutta uni ei ihan helpolla tullut silmään. Aamulla olo olikin kuin huonosti nukutun yön jälkeen. Syy siihen, ettei etukäteen varattuja lippuja oltu varattu, oli arvelu vaihtoehtoisista matkustusmuodoista. Olin spekuloinut sinkkiarkkua hyväksi tavaksi matkustaa, mikäli reenit lirvahtaisivat väärälle puolelle ristiä. Hyvinä puolinä sinkkiarkussa on välttyminen matkustuskustannuksilta (ainakin itse) sekä taattu unenlaatu. Ainakin mikäli sanonta ikuiseen uneen pitää paikkansa. Huonoja puolia lienee ikkunapaikkojen puute, mutta eipä tässä kaamoksessa juuri maisemia katsellakaan.
No niin, asiaan. Siinä yön aikana ehdin muistella wanhoja hywiä aikoja. Esimerkiksi kaikkien aikojen ensimmäistä arvokisamitaliani Kymen piirinmestaruuskisoista vuodelta 1993. Jo kävellessä kisakeskukseen tiesin päivän olevan hyvä, kun isäukkoni totesi ilmassa olevan suuren urheilujuhlan tuntua. Suorituksen muistan kuin eilisen päivän, juoksin kuin viitapiru veren maku kurkussa alusta asti. Suunnistuskin sujui kuin vanhalta tekijältä, tein monta oikoa ja vain kerran meinasin lähteä siimaria väärään suuntaan. Eipä ihme että murjaisi pronssin kylkeen kiinni, ehkäpä urani arvokkaimpaan. Täydellisiä tuloksia tai karttaa en valitettavasti enää löytänyt, joten kunnollista spekulaatiota silloisesta kisasuorituksesta en valitettavasti voi laajan lukijakuntamme iloksi vääntää.
Taso oli muuten silloin jotain aivan toista kuin nykyisin. Pojankolppia oli kuin meressä mutaa, ja silloisista kymen ikäri-kilpakumppaneista on kehittynyt varsin kovaksikeitettyjä luita moneen lajiin. Yhtä jäätävään seuraan nykyisin joutuu harvemmin kilpailemaan, ja hyvä niin. Miesten maajoukkue-edustusta on hankittu niin suunnistuksessa, hiihtosuunnistuksessa, pyöräsuunnistuksessa kuin hiihdossakin. On maailmancuppia, PM-kisoja, EM-kisoja, MM-kisoja ja eräänkin nimeltä mainitsemattoman Ville Nousiaisen olen bongannut aina olympialaisista asti. Ei olisi muuten ukko silloin herran vuonna 1993 arvannut.
Loisteliaasta pm-pronssista huolimatta minusta ei kuitenkaan koskaan tullut maajoukkueurheilijaa, enkä siten reissaa Etelä-Afrikassa leireilemässä tai Davosissa hiihtämässä vuorten katveessa. Helsingin kaamoksessa minut löytää varmiten vakiolenkkimaastoistani Mätäojan varresta. En valita, on se horisontissa siintävä Malminkartanon täyttömäkikin omalla tavallaan aivan hieno..
No niin, asiaan. Siinä yön aikana ehdin muistella wanhoja hywiä aikoja. Esimerkiksi kaikkien aikojen ensimmäistä arvokisamitaliani Kymen piirinmestaruuskisoista vuodelta 1993. Jo kävellessä kisakeskukseen tiesin päivän olevan hyvä, kun isäukkoni totesi ilmassa olevan suuren urheilujuhlan tuntua. Suorituksen muistan kuin eilisen päivän, juoksin kuin viitapiru veren maku kurkussa alusta asti. Suunnistuskin sujui kuin vanhalta tekijältä, tein monta oikoa ja vain kerran meinasin lähteä siimaria väärään suuntaan. Eipä ihme että murjaisi pronssin kylkeen kiinni, ehkäpä urani arvokkaimpaan. Täydellisiä tuloksia tai karttaa en valitettavasti enää löytänyt, joten kunnollista spekulaatiota silloisesta kisasuorituksesta en valitettavasti voi laajan lukijakuntamme iloksi vääntää.
Taso oli muuten silloin jotain aivan toista kuin nykyisin. Pojankolppia oli kuin meressä mutaa, ja silloisista kymen ikäri-kilpakumppaneista on kehittynyt varsin kovaksikeitettyjä luita moneen lajiin. Yhtä jäätävään seuraan nykyisin joutuu harvemmin kilpailemaan, ja hyvä niin. Miesten maajoukkue-edustusta on hankittu niin suunnistuksessa, hiihtosuunnistuksessa, pyöräsuunnistuksessa kuin hiihdossakin. On maailmancuppia, PM-kisoja, EM-kisoja, MM-kisoja ja eräänkin nimeltä mainitsemattoman Ville Nousiaisen olen bongannut aina olympialaisista asti. Ei olisi muuten ukko silloin herran vuonna 1993 arvannut.
Loisteliaasta pm-pronssista huolimatta minusta ei kuitenkaan koskaan tullut maajoukkueurheilijaa, enkä siten reissaa Etelä-Afrikassa leireilemässä tai Davosissa hiihtämässä vuorten katveessa. Helsingin kaamoksessa minut löytää varmiten vakiolenkkimaastoistani Mätäojan varresta. En valita, on se horisontissa siintävä Malminkartanon täyttömäkikin omalla tavallaan aivan hieno..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti